Pääsykokeen paineessa

Pääsykokeiden toinen päivä on takana. Eiliseltä jäi voittajafiilis, mutta tänään olo on epävarma ja levoton. Haastattelu oli kova pala ja vaikka minulla on valtavasti kuvataiteen kokemusta ja harrastuneisuutta, ovat nykytaiteen näyttelykäynnit jääneet  minun osaltani vähemmälle. Tämä kostautui haastattelussa, sillä haastattelijat tenttasivat tarkkaan hakijoiden harrastuneisuuden nykytaiteen saralla. Näyttelykäyntien kautta syntyneisiin nykytaidekokemuksiin liittyvät kysymykset menivät minun osaltani huonosti juuri näyttelykäyntien vähäisyyden vuoksi. Olen kyllä nähnyt nykytaidetta näyttelyissä, mutta täytyy myöntää että se ei ole juuri koskettanut minua. Nautin enemmän taiteen tekemisestä ja visuaalisesta kauneudesta kuin pöyristystä herättävästä radikaalista nykytaiteesta. Siinä vaiheessa kun taiteen pointti pelkästään on filosofisissa pohdinnoissa eikä enää laisinkaan visuaalisessa näyttävyydessä, pointti taiteelta puuttuu mielestäni kokonaan. Tämä on tietysti vain oma henkilökohtainen näkemykseni asiasta. Minusta on upeaa että nykytaiteessa on mahdollista käyttää monia aistikanavia kuten kuulo ja näköaistia yhtäaikaa, mutta en ole jaksanut olla kovin kiinnostunut esimerkiksi performanssi tai videotaiteesta. Haluaisin itsekin käyttää tulevaisuuden töissäni sekä kuvaa että ääntä yhtäaikaa, mutta en usko jaksavani ryhtyä "maailmanparantajaksi" tai "yhteiskunnan epäkohtien korjaajaksi" taiteen avulla. Minulle taide kuitenkin on ennen kaikkea visuaalista kauneutta, aistinautintoa ja tapa käsitellä kokemuksia. Toivoisin voivani opiskella kuvataiteilijaksi, mutta täytyy myöntää, että arvostan enemmän vanhaa, taidokasta maalausta ja perinteistä piirustusta kuin rajoja hakevaa radikaalia nykytaidetta. Voi olla, että tämä pahimmillaan tämä tulee esteekseni hakemaani kouluun pääsyssä. Haastattelussa sillä ainakin tuntui olevan melko suuri painoarvo.
Tämänpäiväinen alastonmallinkaan piirtäminen ei mennyt täysin putkeen. Olen kuvataidekouluaikoinani harjoitellut elävää mallia ja viime kuukausina pyrkinyt virkistämään muistiani tällä saralla, mutta välissä on ollut vuosien tauko. Alaston ihmisruumis on todella vaikea piirrettävä. Se on kuitenkin kuvataiteilijan peruskauraa ja vanha, perinteinen taito joka tulee hallita. Harjoituksen aikana painotettiin, että jos kouluun sattuu pääsemään, opetetaan tätäkin taitoa kantapään kautta. Se olisi tietysti todella hyvä.
Ei silti, en sano että kaikki olisi mennyt huonosti. Hyvinkin menneitä tehtäviä on jo takana. Eiliset tehtävät suoritin mielestäni kiitettävästi ja myös tämänaamuisessa maalaustehtävässä pääsin mielestäni näyttämään kynteni. Huomenna pääsykokeet vielä jatkuvat muutamalla tehtävällä ja sitten odotetaankin tuloksia heinäkuuhun saakka. Odotus tulee olemaan piinaavaa varsinkaan kun ei ole minkäänlaista käsitystä, millaiset mahdollisuuteni ovat näin sekavien tunteiden varjossa. Ei auta kuitenkaan kuin toivoa parasta. Koulu on todella viehättävä, ihmiset ovat mielenkiintoisia ja haasteita tuntuu ainakin riittävän. Luulen että tulisin nauttimaan siellä opiskelusta vaikka se varmasti tulisikin olemaan stressaavaa ja haasteita täynnä. Nyt vain peukut pystyyn.

Pohdintaa minuudesta

Tällä kertaa luvassa hieman henkilökohtaisempi postaus.
Monesta sen enempää erittelemättömästä syystä olen tänä keväänä kokenut olevani minuuteni kanssa enemmän tai vähemmän hukassa. Jos en nyt kuitenkaan täysin hukassa, niin olen ainain saanut punnita omaa identiteettiäni monin puolin raskaammin kuin pitkään aikaan. Tiedän millainen olen ja mitä päämääriä kohti haluan mennä, mutta niiden saavuttaminen ja niitä kohti pyrkiminen on usein henkisesti todella raskasta ja unelmiani ovat vaatineet minua tekemään kipeitä uhrauksia.
Olen löytänyt feeniks-linnusta itselleni symbolin. Tulilintu palaa kirkasta liekkiä. Jos sen liekit sammuvat, se kuolee ja joutuu kivun kautta syntymään uudelleen tuhkista. Koen olevani persoonana hyvin feenikslintumainen. Otan asiat hyvin raskaasti ja vakavasti ja minulla on usein niin voimakkaat tunnereaktiot että kärsin niistä. Ne antavat paljon iloa, mutta tuottavat myös suuria vaikeuksia. Yleensä annan kaikkeni asioille jotka ovat minulle tärkeitä, poltan liekkejäni täydellä teholla. Tällöin olen kuitenkin myös hyvin haavoittuvainen ja pettymysten sekä suurten takapakkien seurauksena putoan usein kovaa ja korkealta pohjalle saakka. Ylösnouseminen ei sitten aina olekaan niin helppoa vaan tie on usein kivinen. Toistaiseksi olen kuitenkin tullut aina ylös-enemmän tai vähemmän rämpien.
Olen suunnitellut ottaa feenikslintu-aiheisen tatuoinnin niska-yläselkä-alueelle jos ajatus tuntuu yhtä hyvältä vielä ensi vuonna tähän aikaan. Haluan olla täysin varma suurista päätöksistä kuten tatuoinnin ottaminen ennen ratkaisevan askeleen ottamista. Olen aina ollut persoona joka harkitsee kaksi kertaa ennen jäälle astumista. Haluan pelata asiat varman päälle, sillä turvallisuuden tunne on minulle todella tärkeä.
Elämässäni on oikeastaan kolme peruspalkkia, joiden varaan olen rakentanut onnellisuuteni. Laulunopiskelu, taide ja bändi. Vaikeatkin tunteet ja tilanteet saan usein purettua johonkin näistä kolmesta elämäni peruskivijalasta vaikka muuten jotkin asiat elämässä tuntuisivatkin vaikeilta.
Viime aikoina olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että esimerkiksi bändin hyvinvointi, jonka toimivuuteen vaikuttavat monet muutkin asiat kuin vain oma paloni on minulle todella herkkä paikka. Otan aina hyvin raskaasti ajatuksen siitä, että bändilleni tapahtuisi jotain. Deadwinter's Child on ollut osa minua teini-iästä saakka ja koen kasvaneeni henkisesti siihen niin kiinni, että jos syystä tai toisesta menettäisin sen, tuntuisi minulta siltä kuin jotain hyvin perustavanlaatuista sisältäni repäistäisiin irti. Se osa minkä itsestäni saan irti bändin kanssa- eritoten lavalla, on sellainen jota en saa kokea missään muualla. Edes klassisissa konserteissa en saa itsestäni irti samaa tunnetta kuin mitä koen bändin kanssa esiintyessäni. Klassista laulaessa tunnen  itsensä paljaammaksi, herkemmäksi ja haavoittuvaisemmaksi. Silloin olen tavallaan hyvin riisuttu ja yksin ääneni kanssa. Melankolisesta metallimusiikista saan imettyä itseeni samanaikaisesti voimaa, haikeutta ja kauneutta. Se on yksi hienoimpia yhdistelmiä mitä tiedän. Luulen rakkauteni melodiseen metallimusiikkiin juontuvan luonteestani. Olen yhtäaikaisesti herkkä kauneudenpalvoja ja intohimoisen voimakkaasti tunteva ja kokeva persoona. Metallissa raskaus ja herkkyys yhdistyvät.
Olen pohtinut mitä tekisin jos syystä tai toisesta joutuisin luopumaan bändistäni jonain päivänä. Mistä saisin kokea tuon saman tunteen, mikä minut valtaa lavalla. Kaiken sen huuman ja voiman. Tiedostan myös, että ihminen on sitä onnellisempi, mitä enemmän hän rakentaa hyvinvointiaan vain itsensä varaan. Bändiä ajatellen tämä on kuitenkin lähes mahdotonta. Varmasti perustaisin jossakin vaiheessa uuden projektin muodossa tai toisessa, mutta kun kasvaa kiinni johonkin koko sydämestään, on uuden siteen kasvattaminen hyvin vaikeaa. Voisin verrata tätä jollakin tapaa jopa rakkaussuhteeseen. Sitoutuminen jota tunnen bändiäni kohtaan vastaa minulle pitkälti samaa kuin sitoutuminen parisuhteessa. En osaa sanoa, kykeneekö tätä ymmärtämään täysin kukaan jolla ei ole kokemusta aktiivisesta bänditoiminnasta.
Liitän tähän postaukseen kaksi tänä keväänä syntynyttä oman elämän kirvoittamaa maalausta. "Kuoleva Feenikslintu" ja "Kuka minä olen?"

Hyvää viikonalkua kaikille!

Pelmurock 2012, Pirkkalan jäähalli

Muutama sananen eilisestä keikasta. Deadwinter's Child soitti puitteiltaan luultavasti tähänastisen taipaleensa suurimman keikan. Kyseessä oli Pirkkalan elävän musiikin yhdistyksen PELMU RY:n järjestämä Pelmurock Pirkkalan jäähallissa. Edeltävinä vuosina tapahtuma on kantanut nimeä Suupparock. Viime keväänä se järjestettiin ulkoilmatapahtumana ja myös tällöin Deadwinter's Child oli mukana.
Puitteiltaan keikka oli suuri, mutta katsomoon kertyi silti harmittavan vähän väkeä. Edes Deadwinteria edeltänyt Filmnoir ei onnistunut keräämään kenttää täyteen.
Aloitimme keikan hieman myöhässä teknisten ongelmien vuoksi ja soittaessamme Crucial Scenen, ei lavalle kuulunut juuri muuta kuin rummut ja vokaalit. Onneksi miksauspuoli parani loppua kohden ja voisin jopa sanoa, että loppupuolella miksaus oli parasta mitä Deadwinter's Childin keikoilla on koskaan koettu. Ainakin näin lavalle kuultuna.
Tällä kertaa olin toden teolla panostanut ulkoiseen habitukseen ihan vain jo keikkapuitteiden suuruuden takia. Käytin pitkästä aikaa pitkää hametta, jonka olen todennut olevan turhan työläs pienille lavoille. Tilaa kun yleensä on baarilavoilla niin niukasti. Lisäksi olin panostanut meikkipuoleen ihotimanttien ja hileiden muodossa. Lopputulokseen olin ainakin itse hyvin tyytyväinen.
Pelmurockissa soitimme toista kertaa kahdeksan minuuttisen biisinjärkäleemme the Mesmerised Hermitin, joka on tähän mennessä kuultu ainoastaan Seinäjoella Pub Alakulauksessa. Biisi on niin mahtipontinen, että suuressa ja avarassa jäähallitilassa se toimi huomattavasti matalakattoista baaritilaa paremmin. Olin aivan yllättynyt siitä kuinka hyvältä Hermit kuulostikaan livenä.
Ainoaksi miinukseksi keikalla koin yleisön etäisyyden ja kaukaisuuden. Lavan kokonaisvaltainen hallitseminen tuntui erityisen hankalalta, sillä yleisöön oli vaikeaa saada kontaktia. Huomaan, että lavan haltuunottamisessa on minulla vielä paljon tekemistä, mutta ehkä se pikkuhiljaa helpottuu esiintymiskokemuksen ja oman itsensä ja lavapersoonan kokonaisvaltaisemman löytymisen myötä. On tuo vaan niin hienoa hommaa, että sen eteen kannattaa tehdä työtä! Jo nyt saan lavalla esiintymisestä niin kokonaisvaltaisen voiman tunteen, että tiedä miksi se vielä harjoituksen myötä kehittyykään.

Keikasta tuli kaiken kaikkiaan hyvää palautetta ja jopa epämääräinen vihjaus mahdollisuudesta voida esiintyä heinäkuussa Tuhdimmilla tahdeilla. Tähän en osaa sanoa muuta kuin että kyllä kiitos!! Jää nähtäväksi, sisältääkö vihjaus todellisen mahdollisuuden vai ei.
Loppuilta kului vauhdikkaissa tunnelmissa bändiporukan kesken. Hauskaa oli ja kotiin päädyttiin vasta aamuyön tunteina.

Huomenna alkavatkin sitten kolmipäiväiset pääsykokeet kuvataiteilija AMK:hon. Välineet on hankittu ja henkisesti motivoiduttu kaikkensa antamiseen. katsotaan mihin se riittää, toivottavasti hyvään lopputulokseen. :)

Aloittelua ja esittelyä

Heipä hei! Pitkäaikaisen pohdinnan jälkeen olen viimein päätynyt avaamaan blogin.
Jo pitkään mielessäni on askarrellut ajatus blogin perustamisesta. Aloittamista jarruttanut tekijä on ollut aiherajauksen tekeminen. Mistä blogini voisi kertoa? Mistä kirjoittaa ja mitä jättää pois?

Lopulta tulin siihen tulokseen että turhan niuho aiheiden kanssa tuskin kannattaa olla. Ehkä on vain hyvä kirjoittaa asioista jotka ovat itselle rakkaita niitä sen kummemmin kahlitsematta tai rajaamatta.
Mitä luultavimmin blogini tulee pääosin käsittelemään elämää taiteellisen palon kanssa. Jo pienestä pitäen taide ja itseilmaisu ovat olleet minulle kanavat joilla ilmaista persoonallisuuttani. Kanavat ovat vaihdelleet milloin piirtämisen, kirjoittamisen, musiikin ja laulamisen välillä mutta yksi asia näitä kaikkia on aina yhdistänyt. Olen koko elämäni kokenut vahvasti, että jollen saa koskettaa ihmisiä taiteellani jollakin tapaa, olen elänyt turhaan.
Tällä hetkellä koen rakkaimmiksi ilmaisukanavikseni laulamisen ja maalaamisen. Opiskelen intohimoisesti klassista laulua musiikkiopistotasoisesti ja haaveenani olisi jonakin päivänä päästä pyrkimään konservatoriolle laulajan ammattiin. Lisäksi olen melodista, melankolista talvimetallia soittavan Deadwinter's Childin vokalisti. Perustin Deadwinterin vuonna 2008 ja siitä pitäen se on ollut yksi elämäni kiintopisteistä. Tunne jonka saan laulaessani lavalla ei ole verrattavissa mihinkään muuhun. Lavalla olen erilläni muusta elämästä, tunnen olevani vahvempi ja kokonainen. Haluaisin kehittyä lavaesiintymisessä entistä paremmaksi, sillä jännitän sitä edelleen valtavasti jo monista takana olevista esiintymiskerroista huolimatta. Sitähän sanotaan ettei esiintymisjännitys jätä rauhaan edes ammattilaista.
Rakastan esittää klassista ohjelmistoa yhdessä säestäjän kanssa, mutta koen olevani kokonainen ainoastaan jos klassisen lisäksi saan toteuttaa itseäni myös raskaamman musiikin parissa. Metallimusiikki ja klassinen musiikki täydentävät toisiaan ja luovat yhdessä harmonian.
Myös kuvataiteellinen puoleni on kokonaisvaltainen osa minua. Jo lapsena minut löysi usein kynä ja lehtiö seuranani milloin mistäkin. Minulla oli valtaisa mielikuvitus, josta ammensin milloin minkäkin laisia hahmoja ja maailmoja. Minulla oli aina oma fantasiamaailmani mukana ja tästä syystä en ollut ikinä yksin. En aina liiemmin edes kaivannut muiden seuraa kunhan minulla oli välineet joilla luoda kuvallista maailmaa.
Nykyisin ammennan musiikista valtavaa voimaa kuvien tekemiseen. Käytän siis kahta voimakasta kanavaani täydentämään toisiaan. Musiikki ja kuva ovat minulle aina yhtä. Olen ainakin jonkinasteinen synesteetikko, sillä minulle musiikki ilmentää aina värejä, muotoja ja tarinoita. Visuaalisuus ja musiikki kulkevat aina käsi kädessä, enkä osaa ajatella niitä toisistaan erillisinä osa-alueina. Tulevaisuudessa toivoisin voivani yhdistää näitä kahta osa-aluetta taiteen luomisessa. Olen hakenut opiskelemaan kuvataiteilijaksi, sillä musiikin perusopintoni ovat vielä niin pahasti kesken, että muusikon ammatista on turha haaveilla vielä ihan lähiaikoina. Päätin siis vetää toisesta narusta odotellessani toisen laskeutumista käden ulottuville. Toivoisin ehkä jopa voivani kouluttautua molemmille aloille ja tehdä töitä molempien parissa.

Itsestäni kertovan avauspuheen jälkeen, toivotan sinut tervetulleeksi "Feenikslinnun Lauluun." Blogi on vielä täydellisen keskeneräinen, mutta paranee tästä varmasti vielä visuaalisesti kunhan opin perusteet tarpeeksi kattavasti. Yllä muokattu valokuva minusta, sekä akryylimaaleilla maalattu omakuva Kuvataiteilija AMK:n ennakkotehtäviin liittyen.